maanantai 28. helmikuuta 2022

Auringonkukista ja keväästä, joka tulee kyllä


Talvi on pysähtyneisyydessään voimakas. Kiristyvä pakkanen salpaa hengityksen ja tuntuu luissa. Yksinäiset, pienen pienet päästäisen jäljet hangella ovat ainoa merkki muusta elämästä. Hanki peittää kaiken alleen ja lumimassat taivuttavat puiden oksia. Maisema näyttää vieraalta, polut häviävät. Päivänvalo on nopea vieras, sävyltään erilainen kuin muulloin. Tuntuu, kuin mikään ei voisi olla elossa tässä maassa.

Mutta sitten tulee kevät. Ensin se on auringossa kimaltava hankikanto, sitten palaava elämä.

Vehreys puskee ujosti esiin siellä, missä vielä hetki aiemmin oli vaitonainen hanki. Aurinko herättelee maailmaa joka päivä vähän vaativampana. Kimalaiskuningattaret heräilevät vanhan puutalon rakenteista pökkyräisinä ja päätyvät tupaan harhailemaan. Kannan niitä pihalle ja toivotan hyvää kesää. Lintujen elämänriemuinen laulu herättää aamuisin. Silmut kasvavat, puiden oksissa alkaa havista. Luonto hehkuu vihreänä ja kuhisee uutta elämää. Pitkän talven jälkeen kaikella tuntuu olevan kiire elää, kokea, tulla ja mennä. Kurjet palaavat liitäen kevyesti maailmankaikkeuden yli. 

Aurinko ei malta laskea. Päivät venyvät kiireettömiksi ja pehmeän lämpimiksi. Ruoho tuoksuu omanlaiseltaan, juhannusruusut kääntävät poskensa valoon. Kimalaiset pyörivät pihanurmen apiloissa ja asettuvat päiväunille iltapäivän kuumuuteen. Elämä hersyy ja pursuaa ympärillä, marssittaa näyttämölle vuoroin perhoset ja sudenkorennot. Pellot puskevat uutta kasvua ja kanahaukka päivystää rannan tuntumassa. Kurjen huuto halkoo lempeän illan. 

Illat alkavat pimentyä. Syksy hiipii kohti tuoden viileyden mukanaan. Kuhina nurmella ja marjapensaissa rauhoittuu, lehtivihreä alkaa hiljalleen vetäytyä puiden sisuksiin. Kurjet tanssahtelevat levottomana pellolla ja tekevät harjoituslentoja kohti taivaanrantaa. Hetken luonto leiskuu keltaisen, oranssin ja punaisen väreissä ennen lopullista väsymistään olemassaoloon. Sade liiskaa tippuneet lehdet nurmikkoon. Pihatie muuttuu mutavelliksi.

Hämärä tulee aikaisin, eikä ensimmäinen varovainen kuura saa sitä taittumaan valoksi. Lätäköt ritisevät jäisiksi aamuisin. Kurkia ei ole näkynyt moneen päivään. Takapihan pihlaja roikottaa oksiaan vielä marjoistaan raskaina. Isot hiutaleet leijailevat peitteeksi nurmikolle ja äkkiä ohut lumikerros peittää maailman äänettömyyteensä vain sulaakseen pian hetkeksi pois. Luonnon hiljaisuus syvenee, olo tuntuu yksinäiseltä. Edessä odottava pimeyden, kylmyyden ja hiljaisuuden talvi näyttäytyy vuoren kokoisena. Tuntuu, kuin mikään ei voisi olla elossa tässä maassa.

Iltaisin tähdet näkyvät kirkkaampina kuin koskaan muulloin. Pimeyden äärettömässä syvyydessä tähtien tuhatvuotinen valo saa tähyilemään toisiin maailmoihin. Ihminen ymmärtää oman pienuutensa maailmakaikkeuden äärellä. 

Mutta sitten, sitten lopulta, tulee kevät. Ostan auringonkukansiemeniä ja päätän istuttaa ne kasvavaan aurinkoon. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti